RM-MAKUSTELEE

Ruostemarketin makustelusarjassa otetaan tyyppejä pääasiassa omassa käytössä olleista autoista ja mytistellään miltä ne tuntuvat 42- vuoden autoilun ja yli 400 omistetun auton jälkeen.

Ruostemarketin hypistelytypistelyn saa kunnian aloittaa C4 -mallisarjan Chevrolet Corvette vuodelta 1989. 

Tämä yksilö tuli minulle vaihdossa kevättalvella 2025 ja jo silloin oli selvää, ettei se tule jäämään talliin pidemmäksi aikaa. Tätä kirjoitettaessa auto onkin saanut jo uuden omistajan.

Vetten muotoilu on varsin onnistunut ja se näyttää hyvältä, katsoipa sitä miltä suunnalta hyvänsä. Kori on linjakas ja näyttää menevän lujaa vaikka seisoisi paikoillaan.

Illuusio särkyy välittömästi kun luukkulamput nostetaan ylös. Vai oletteko nähneet yhtään hyvän näköistä luukkulamppuautoa lamput ylhäällä?

No paikoillaanhan tämä minulla ollessa on enimmäkseen seisonutkin, kun aika on ollut kortilla muissa hommeleissa ja kieltämättä aika on ajanut ohi jo oikealta ja vasemmalta kun tälle autolle olisi ollut enemmän käyttöä. Nuoremman miehen tai naisen tai muun sukupuolisen autohan tämä on ja sillä selvä. Tämmöinen kuusikymppinen setämies ei oikein ilkeä enää näyttäytyä tuollaisessa autossa. Vaatii nimittäin asteen verran notkeutta ja letkeitä lonkkia kun tuonne poteroon laskeutuu ja varsinkin kun sieltä vääntäytyy pois. Juu ei! Ajoasento on varsin tyköistuva ja penkit antavat kyllä hyvän tuen kun sinne saakka on asioissa edetty. Sähköjakkarat ja säätyvä ratti auttavat oikean ajoasennon löytymisessä Silinterihattu päässä sisään on turha kammeta, mutta matala kampaus ja pipo antavat kyllä riittävästi pääntilaa. Itse olen 181 cm lyhyt ja pelivaraa kattopalaan jäi vielä 10 cm luokkaa. Isompia varten on sitten irrotettava kattopala pois ja aseteltava se tavaratilaan sitä varten suunniteltuun tilaansa johon se lukittuu pikku lukoilla. Tätä en ehtinyt itse kokeilla. Matala istuma-asento jättää visuaaliseen näkökenttään lentokentän pituiselta vaikuttavan konepellin( lue konemuovin) sillä Vetten korihan ei ole peltiä, kuten melkein kaikki hyvin tietävät. Koneen käyntiääni on kasille ominainen ja tässä yksilössä lienee näpelöity myös pakopuolen röörejä tai niin luulen ainakin soundeista päätellen. Tässä yksilössä vaihtelemisesta piti huolta automaatti ja hyvä niin. Sen jenkit kyllä osaavat. Koneen voimavarat eivät tämän ikäisissä Corvetteissa ole kovin kaksiset iskutilavuuteen nähden, joten renkaan poltteluun paremmin sopiva manuaali olisi ollut ehkä väärä valinta, leveä takanakki kun ei näillä tehoilla mainittavasti vielä savua tuota. Ajolleen tämä yksilö ei tuottanut sen enempää ilon kiljahduksia kuin itkun purskahduksiakaan. Perusjenkki hyvässä ja pahassa. Vaikka voimaa ei myllystä ole otettu kuin rapiat 200 hummaa, liikkuu kevyt koppa sillä ihan mukavasti ja aikanaan lienee ollut ihan hyvääkin kyytiä, mutta tämän päivän mittapuulla ei kannata lähteä kisomaan liikennevaloihin edes turbotetun kauppakassin kanssa. Joten parempi vaan ottaa kattopala pois kauniina kesäpäivänä ja lipua luu ulkona pitkin kylän raittia. Antaa muiden hoitaa kisahommat ihan muilla vehkeillä.

Kojelauta on ikävän kovaa ja halpaa muovia ja suurin synti tämän auton kohdalla on typerä digitaalinen Ritari-Ässä mittaristo. Digitaalinäyttö toimii hyvin ja informativiisesti ainoastaan taskulaskimessa. Autossa perinteisiä näyttöjä ei voita mikään. Vielä huonompi vaihtoehto on nykyään niin muodikas taulu- tv keskellä kojelautaa. Anna mun kaikki kestää, luoja, ota minut pois!

Mazda 323. 1,5 automatic 1984. Museorekisterissä.

Matias tuli minulle huutokaupan kautta Vaasasta v 2024. Ensipuraisulla meinasi mennä jo vitutuksen puolelle kun tankkauksen jälkeen polttoainetta valui pitkin asemakenttää. No onneksi vuoto lakkasi jonkin ajan kuluttua ja johtopäätöksenä oli, että vuotaa jostain tankin yläreunasta. Samoin pakoputki oli muutamasta kohtaa ruostunut puhki ja käsijarruvaijeri poikki. Näistä mistään ei luonnollisesti oltu mainittu huutokauppailmoituksessa. Muuten teknisesti auto oli kuitenkin toimiva ja toi mukisematta perille Joensuuhun. Autossa oli ajoaikaa jäljellä kuukauden verran ja kun käsijarruvaijeria ei löytynyt enää varaosaliikkeistä, jäi auto talviteloille vähillä ajoilla.

Keväällä otin Matsonin nosturille ja muutaman mutkan kautta sain tietooni yksityisen kaverin jolla oli paljon varaosaliikkeiden loppuvarastoja. Sieltä sain hommattua samalla kertaa raidepään, jarrusylinterit, hihnat ja rummut taakse sekä sen käppärivaijerin ihan harrasteystävälliseen hintaan. Torin kautta sitten löytyi uusi takapönttö ja loppu olikin sitten näppien paskuuta ja puuhastelua näiden vikojen korjaamisen kanssa. Nyt on sitten taas neljäksi vuodeksi ajoaikaa hänellä. Ensin meinasin tuomita Matsonin myyntiosastolle, suurimpana syynä ehkä käsiryypyn ja automaattilaatikon yhdistelmä. Automaatti kun vaatii manua enemmän runtua kulkeakseen jouhevasti myös kylmänä. Ensi alkuun meni hiukan opetellessa ja käänsin ryypyn pois liian aikaisin, sillä seurauksella, että hän hyytyi ja sammui risteyksiin. Nyt olen oppinut pitämään ryyppyä päällä pidempään( myös autossa) ja elo on alkanut maistua paremmalta ja paremmalta hänen kansaan.

Automaatti on kiva kaupungissa ja muutenkin auto on helppo ja kevyt ajettava. Näkyvyys on hyvä isojen ikkunapintojen ansiosta ja pienissä parkkihalleissa liikkuminen on helppoa ja vaivatonta. Seikka jota isojen nykyautojen kanssa liikkuessa ei voi samaksi sanoa. Polttoaineet tuohon jaksaa ostaa ja tekniikka on jaappaanialaisen varmatoimista. Ylimääräisiä hilisminkkejä ei ole ja ikkunat veivaillaan käsin ja peilit kun on kerran säädelty kohdilleen, ei niihin tarvitse sen jälkeen enää kajota. Mukavana muistona vielä tästä korimallista on oma autokouluaika, jolloin kaupunkiajoharjoitteluun tultiin samanlaisella Ilomantsista asti ja ihmeteltiin liikennevaloja ja muuta suuren maailman meininkiä. Ensi viikolla haetaan tyttärelle opetuslupa ja Matsoni on yhtenä vaihtoehtona opetusautoksi. Olisihan siinä jotain historian siipien havinaa kun isä ja tytär ajelisivat korttia samanlaisilla vehkeillä yli 40 vuoden välein.  Kuinka moni on tehnyt samaa? Harvempi, luulisin!